|
DROWN BY THE LAITURI Reverend Bizarre, Machine Men, Forgotten Sunrise & Denigrate
Old School 7.6.03
(arvio: Leea Mäkelä)
Se soundipolitiikka, se soundipolitiikka. Ensimmäinen ajatus Reverend Bizarresta oli, että jopa nyt kun tämä ei kuulosta ollenkaan niin raskaalta kuin pitäisi. Doomsoweria ja Doom Over the Worldia rokattiin. Jossain välissä tulleen uudemman piisin kulostaessa kovasti Barathrumilta, oli ajatus lähinnä jopas nyt. Uusi rokkaavampi Reverend ei ollut aiemman raskahuista, mutta vauhdin hidastuessa myös paino kasvoi (vai kasvoiko paino ensin ja vauhti hidastui sitten?), Sodoma Sunrisessa oli entisenkaltaista murhaavuutta, ja hitaasti alleen talloi myös suorastaan pelottava lopetuskappale, jonka nimestä en tietenkään saanut selvää. Enpä tiedä, ehkä bändi on löytänyt keväisen kiertämisen
seurauksena sisimmästään keikkabändin, nyt soitetaan niin, että yleisökin osallistuu, eikä tyydytä musertamaan paria uskollista kannattajaa koomankaltaiseen tilaan. Nähtävästi se puree; paikalla oli sankka fanijoukko eturivissä riehumassa entisenlaisten seinäkukkasten sijaan. Noh, paljon onkin vettä virrannut Aurajoessa sitten edellisen Turun keikan, ja siinä on tapahtunut kehittymistä suuntaan ja toiseen, imagoa myöten. Albert näkyy lihoneen lähes kaksinkertaiseksi entisestä. Jollain tavalla hämmentyneen olon keikka kaikkineen jätti. Ehkä Tuska sitten näyttää, missä mennään.
Machine Men heti Reverendin vyörytyksen jälkeen tuntui kuitenkin lähes tylsältä. Orkesteri soitti kasariheviä, jonkun verran olin kuulevinani vaikutteita Iron Maidenilta (muutenkin kuin viimeisenä piisinä vedetyn Aces High'n, joka oli keikan kohokohta), eikä vähiten dickinsoniaanisen laulajan ansiosta, mutta jostain syystä enemmän vielä 80-luvun lopun hardrockista. Peruspullaa ilman mausteita, ei oikein jaksanut maistua. Mausteeksi mahdollisesti oli koitettu visuaalisuutta, ainakin lyhköisellä laulajalla oli kivat kajalit ja soolokitaristia komeine, vaaleine hiuksineen ja töröhuulineen voisi luonnehtia köyhän tytön Sebastian Bachiksi. Kiva kettinkikin sillä roikkui vyötäröstä. Lähempää en kuitenkaan päässyt katsomaan kun villiintynyt yleisö meinasi talloa alleen.
Virolaisesta Forgotten Sunrisesta oli minulla viime vuodesta muistikuvia, että se olisi muistuttanut lähinnä Mortiisia, ja että arvelin sen toimivan pimeässä klubissa ulkoilmaa paremmin. Arvelu osui oikeaan, sillä kyllähän se kolahti suorastaan esimerkillisesti. Mortiisia se tosin ei muistuttanut ihan niin paljoa. Selkeämpää ja raskaampaa, silti selvästi tanssittavaa. Kylmää ja kyynistä. Koneistuksen, kitaran ja basson lisäksi instrumenttivalikoimaan kuului myös didgeridoo. Puolivälissä keikkaa aloin toivoa, että minulla olisi ollut huulimustaa. Seuraavana päivänä Matrixia katsellessa tuntui, että sen soundtrackin tyyliinhän FS olisi sopinut mainiosti. Visuaalisesta puolesta myös mainittakoon Orwellilaisen yhtenevät asut, joita tosin esimerkiksi laulaja oli asustanut viehkeillä luurankohanskoilla ja hirttosilmukalla. Yhden piisin ajaksi kasvoille vedetty naamio oli myös näyttävä yksityiskohta.
Ja taas hyvän jälkeen tunnelma latistui. Iskelmäcoveroinnillaan hitin saanut Denigrate oli puolestaan ysäriheviä ilman mausteita. Perusjynkytyksen ja jossain vaiheessa 90-lukua muodissa olleen kirkumisen sijalle toivoisin jotain selkeästi erottuvaa omaa juttua. Tälläisenään vaikutelma on liian tylsä. Yhden hitin ihme, joka tosin ei jättihittiään soittanut, veti kyllä paikalle määrättömästi sellaista väkeä, joka näytti olevan väärässä paikassa (tosin joku arveli niitten erehtyneen viereisen baarin ovesta). Muita covereita kuultiin, Katatoniaa ja Paranoid. Tosin laulaja ei tainnut osata Paranoidin sanoja, mikä on noloa, vaikka asenteellista olisikin soittaa Paranoid kun sitä pyydetään.
«
Takaisin
|