 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
|
WEST COAST HOLOCHAUST 7
Illan ensimmäisenä bändinä sai toimia suomalaisnorjalaisena yhteistyönä ajettu Rilka, joka laittoi paperilta luettuna huulta pyöreäksi. Mikä pahuksen Rilka? Onneksi itsekuria löytyi sen verran, että sain taudin kourissa märkivät luuni paikalle ajoissa raahattua. Samaa ei voinut sanoa muusta metallikansasta, sillä bändin aloittaessa katsomon puolella oli vielä reippaasti tilaa. Eivätpä mulkut tiedä mitä saattoivat menettää, sillä Rilkan veivaama melodinen, lievästi eeppinen ja folksävyillä silattu metalli omaa potentiaalia suurempaankin suosioon. Laulajana häärineen tyttösen äänessä oli voimaa sekä syvyyttä ja kolmosbiisin kertosäe olisi sopinut sellaisenaan Bruce Dickinsonin laulettavaksi. Coverina kuultu Edvard Griegin In The Hall Of The Mountain King istui settiin varsin mutkatta, mikä kertoo jotain myös Rilkan omasta materiaalista. Esiintymispuolella koettiin pienoista jäykkyyttä, sillä yhtyeellä ei liene vielä kummoistakaan kokemusta, mutta kaikkiaan hommasta jäi varsin positiivinen maku. Yleisökin jaksoi aplodeerata ja olipa paikalla jokunen selkeä fanikin. Eräs insinöörin näköinen kauluspaitamiekkonen oli jopa parkkeerannut tuolinsa aivan eturiviin, mistä käsin hän taputteli innokkaalla sykkeellä karvaisia käpäliään. Seuraavana lauteille mateli keskitempoisen tunnelmallista deathia jolkottava Obscurant. Parinvuoden takainen debyyttikiekko Lifeform : Dead on vakuuttavaa synkeilyä edelleenkin, mutta livenä hommasta jäi vähän valju maku. Melankolisen tunnelmallinen jyräys upposi yleisöön kuitenkin kiitettävästi, sillä lattialle lyllertäneen teinilegioonan joukosta oli aistittavissa lukuisia hyväksyviä nyökähdyksiä. Pari uskalikkoa antoi letilleenkin kyytiä, mutta enemmistö tyytyi tykkäilemään passiivisesti tuijottaen. Tuolifanikin taisi näkemästään pitää, sillä kaveri jöpöttää nöpötti istuimellaan onnellinen hymy naamallaan. Ja mikäs siinä katsellessa, sillä bändi soitti hyvin ja kyllähän tuota elävänäkin kuunteli, mutta biisien keskinäinen samankaltaisuus ja kotioloihin sopiva synkkyys alkoi käymään jo ainakin omien mättöhermojeni päälle. Lava kaipasi jo vähän reilummin pöllyttävää ryhmää, eikä sitä onneksi tarvinnut enää pitkään odotella. Kolmantena yleisöä rankaissut Rytmihäiriö on niin käsittämättömän kova bändi, että eturiviin ponkaisu on lievästi flunssaisenakin ainoa mahdollinen vaihtoehto. Keikkapaikkana TVO tarjoaa intiimimmät puitteet, eikä Klubin oikea lava ole ehkä paras mahdollinen areena Rytmiksen kaltaiselle remuryhmälle, vaan eihän tämmöisellä materiaalilla yksinkertaisesti voi mennä pieleen. Kuten vieressäni istunut Killer Jaxkin totesi, niin tällä keikalla vedettiin duracell-pupukin hirteen. Nöösiketju sai luvan luikkia suosiolla taaemmas, kun miehet pistivät mätöksi. Tuolipelle katsoi myös parhaimmaksi poistua turvallisemmille vesille, sillä eturivissä vallinnut mekkalointi ei passiiviseen seurantaan sovellu. Iskuja, Gambinaa ja mikrofonia satoi vasten turpaa, kun bändi pöllytti materiaalia tasaisesti koko uransa varrelta. Surmacoren alle lokeroitu HC/grind/punk –jylisikin siihen malliin, että kolmatta pitkäsoittoa ei toivottavasti tarvitse odottaa vuoteen 2020. Mystisesti minulla on esittää myös keikan likipitäen täydellinen settilista, vaikka aikaa muistiinpanojen tekemiseen ei esityksen aikana todellakaan ollut. En ole aivan varma, josko välistä jotain puuttuu, mutta resepti hikisen ja onnellisen euforian saavuttamiseen asui pääosin seuraavissa sävelteoksissa: Surmatyö
Jep, kovat oli surmaamiset. Mahtavaa! Energistä! Kerrassaan kiimaista! Harvakseltaan keikkaileva Throes Of Dawn tarjosi Rytmiksen jälkeen miellyttävän seesteisen fiilistelytauon. Poikkeuksellisen kauniilla melodioilla siunattu dark metal herkisteli myös otolliseen yleisöön, sillä Rytmihäiriön tieltä kaikonneet wimpit valloittivat lattian jo varsin kansoitettuun kuntoon. Throes Of Dawnin musiikki ei ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana vaikkapa Obscurantin vastaavasta, mutta kappaleiden monipuolisuus piti kyllästymisen tehokkaasti loitolla. Keikkaa elävöitti myös jokaista kappaletta kuvittava videoesitys, joita sivummalla olleeseen kankaaseen kappaleiden aikana heijastettiin. Hyväksyvästi voisi huomioida myös basistin Misfits-letin, sekä laulajan, joka voisi musiikin keveyden huomioiden unohtaa örinän tykkänään ja siirtyä käyttämään puhtaita lauluja. Oikeastaan ainoa keikkaelämystä häiritsevä tekijä oli pari eturivissä kismailevaa teinipariskuntaa, joilla oli pakottava tarve kosketella toisiaan aina musiikin suvantokohtien koittaessa. Metalli-iltamissahan ei moista käytöstä voi mitenkään hyväksyä, vaikka bändin laulaja taisikin näkemäänsä mieltyä. Vai mikä lie munapussi haaroihin unohtunut, kun niin kovasti tahtoi jalkovälissä törröttää? Illan paketoinnista huolehti niin ikään viime aikoina harvemmin keikkaillut …And Oceans, jonka show käynnistyi melko tyylipuhtaissa The Wall –vaikutelmissa. Muurina toimi tosin muovikelmu, joka sekin repäistiin nopeasti pois heti keikan alettua. Onneksi repäistiin, sillä mikin varressa mielipuolisena elehtineen vokalistin sekoilu antoi keikan seuraamiseen reippaasti lisämielenkiintoa. Energinen esiintyminen yhdessä lievästi häiriintyneen musiikin ohella loi lavalle omanlaisen ilmapiirinsä, josta on vaikea antaa mitään sen tarkempaa analyysiä. Cypher-levyn tarjontaan keskittynyt settilista oli osin blackkiä, osin elektroniikkaa ja osin jotain määrittelemättömän pahaa puserrusta, joka yhdessä keikan lopussa heitetyn Ggfh-coverin kanssa jätti aika kaksijakoisen vaikutelman. Mitä persettä sitä tuli juuri nähtyä? Tämä lienee tosin bändin tarkoituskin, sillä ei kuulijoita sovi liian helpolla päästää. Päätös oli illalle juuri sopiva, sillä tämän jälkeen sitä kelpasi käpytellä kotiin painajaisia näkemään.
|
