Diamanthian (Gbr) / Devilyn (Pol) / Neolith (Pol) / Maple Cross
Turku, Bar Shadow 18.8.04

(arvio: Kari Koskinen)

Turussa puhisi puolalaisia tuulia, sillä illan esiintyjistä sekä Devilyn että Neolith omaavat vankahkon polakkitaustan. Mikäpä siinä, sillä maa on tuottanut kasapäin oivallista pauketta mättönälkään. Syyskuun alussa rannoillemme könyääkin vuorostaan Vader, joka on puolalaispinon makeinta mettä, mutta eipä mennä vielä asioiden edelle.

Keskiviikon kimalluksessa kylpevä varjo osoitti taas oivallisuutensa pienimuotoisten musiikkijuhlien tarjoajana. Paikka oli kaunis, bändit rumia ja yleisö kiskoi ohrasoppaa naamaansa sellaisella innolla, että ei tanssilattialle ehtinyt. Silmäpareja oli paikalla aivan kohtuullisesti – jos ottaa huomioon juhlien ajankohdan -, mutta on se nyt kumma kun luut eivät melskeen tahdissa liiku. Allekirjoittaneelle tämän kaltaiset liikuntatapahtumat tarjoavat mahdollisuuden likimain ainoaan kuntoiluksi luokiteltavaan liikuntaan, joten pieni iltapuhde niskan ja ilmariffittelyn parissa on aina tervetullut.

Ja ne bändit. Maple Cross oli illan ainoa kotimainen poppoo ja taisipa se samalla olla myös iäkkäin. Huomionarvoisaa oli laulajan partainen olemus, joka herätti mielikuvia norjalaisesta metsurista, mutta tokkopa sahamies suustaan samanlaista raakkunaa saisi. Vittumaisilla äänijänteillä varustettu vokalisti olikin keikan mielenkiintoisin seikka, sillä yhtyeen ajoittaisilla kitaramelodioilla varustettu thrashin ja perinteisemmän metallin siitos ei jaksanut sen kummemmin napata. Biiseissä ei ole tarvittavaa tarttumapintaa ja dm-yleisölle pauke oli turhan kesyä. Pisteitä tulee Last Steps Of Joe –kappaleesta, joka omaa tarvittavaa koukkua typeränkin ymmärtää, mutta ei yksi biisi vielä talvea tuo.

Neolith edusti polakki-invaasion toista puolikasta, mutta äijät soittivat kyllä Devilyninkin puolesta. Itselleni täysin tuntematon ryhmä paljastui useammankin pitkäsoiton vääntäneeksi veteraaniaktiksi, joka on tehnyt omaa juttuaan jo pitkälti yli kymmenen vuotta. Suurempaa suosiota ei ole tullut, eikä se illan keikan perusteella ole varsinainen yllätys. Herrojen kuolometalli kun oli lähes mahdotonta seurattavaa; kieroa, poukkoilevaa ja erittäin teknistä rankaisua, joka latoi riffejä ja osioita peräkkäin miten sattuu. Vertailukohdaksi voisi hakea vaikka brittiläisen Mithraksen. Randomilla sovitetut kappaleet laittoivat miehistöä tiukille ja etenkin rumpalissa olisi ollut ainesta vaikka millaisen materiaalin soittamiseen. Hurja mies ja nopeat jalat, mutta ei biisejä teknisellä briljeerauksella pelasteta. Tosin myönnettävä on, että kotioloissa ajatuksella kuunneltuna Neolith saattaisi tarjota vaikka minkälaisia elämyksiä, mutta näin arvaamatta altistettuna touhusta ei saanut minkäänlaista otetta.

Devilynilläkin on jo ikää vaikka kuinka, mutta ei sitä lavalla huomannut. Levyjäkin on julkaistuna jo useampia ja toistaiseksi tuorein studiopitkä Artefact on aivan kelvollista teknisesti sävytettyä deathia. Bändin ongelma vain on samassa kategoriassa Neolithin kanssa. Biisien itsetarkoituksellisen hankalat rakenteet eivät anna tarvittavaa tarttumapintaa ja kaikki sulaa yhdeksi tunnistamattomaksi mössöksi. Tämä siis näin livenä kuunneltuna, jolloin aivot eivät tahdo kovin monimutkaisen menon perässä pysyä. Meiningissä muuten ei ollut valittamista, sillä nopeatempoinen rankaisu vei mennessään ja laittoi niskaan liikettä, vaikka kappaleista ei kokonaisuuksina mitään tolkkua saanutkaan. Sen verran kuitenkin, että Carcassin Heartworkkia ei mielestäni soitettu, vaikka a) yhtye on sen levyttänytkin ja tapaa sitä silloin tällöin soitella b) yleisössä oli paikalla kääpiö nimeltä Jeff Walker, joka ansaitsee kaikki kunnianosoitukset mitä miehelle voidaan ikinä osoittaa.

Viimeistä viedään. Diamanthian on vielä varsin tuore bändi, mutta nimeä se on saanut mm. Terrorizerin äänestyksissä. Saarivaltiossa liveaktina arvostettu yhtye ei ole julkaissut vielä mitään treeninauhaa ja demoa kummempaa, mutta niin vain takapiruna ja hangaround-memberinä häärii edellä mainittu Jeff Walker. Ja mikä jottei, illan parasta musiikkia yhtye nimittäin päästeli. Tyylinä on brutaali ja selkeärakenteinen death, joka keskittyy kikkailun sijaan siihen tärkeimpään, eli sävellyksiin. Devilynin ja Neolithin jälkeen Diamanthian kuulostikin ilahduttavan vanhakantaiselta ja tietyllä tapaa perinteikkäältä. Hitaampia osuuksia tyylillä nopeampaan mätkeeseen sekoittavat kappaleet toimivat livenä erinomaisesti, vaikka musiikkia en entuudestaan juuri tuntenutkaan. Soitto oli sutjakkaa ja todellakin toivon, että joku yhtyeen äkkiä talliinsa nappaa. Pitkäsoittoa odotellessa pitää tyytyä neljän biisin demoon, joka näin kotona kuunneltuna vain vahvistaa käsityksiäni uudesta nousevasta kyvystä. Hienoa pojjaat, sääli vain että setti kesti tuskin puoltakaan tuntia. Nälkähän siinä jäi.