Silentium / Swallow the Sun / Thales
Music Bar Shadow 12.12. 2003
teksti: Leea Mäkelä

Illan avajaisbändi Thales ilmoitti soittavansa death metalia. Lähinnä kyse oli Thy Serpent –helkyttelystä keski- ja tuplatempossa hyvin hitaitten suvantokohtien sävyttämänä. Ei sitä kaikkein helpointa livemusiikkia. En tiedä minkä verran bändillä on livekokemusta, sillä alkukeikasta jännittäminen kuului selvästi, etenkin laulajan äänestä. Arastelu saattoi vaikuttaa myös siihen, että elementit tuntuivat hiukan irrallisilta toisistaan, ja alkupään piisit kuulostivat siltä ettei tiivistäminen olisi pahitteeksi. Jännitys kuitenkin hävisi sitä myöten kun lavalla oli oltu kauemmin, ja jytinäkin kävi reippaammaksi loppua kohti. Lievän itämaiset sävelkulut toimivat, ja taisipa orkesteri voittaa puolelleen uusiakin kuulijoita. Musiikki kuitenkin vaatisi selvemmin ennakkoperehtymistä. Melotunnelmointina lupaava, muttei aivan vielä perillä.

Seuraavana lavalle noussut Swallow the Sun osoittautui kokolailla ennakkohehkutuksen arvoiseksi. Joka kerran kun tuntui että nytpä soittivat hittipiisin, seuraavassa pistettiin vielä paremmaksi. Alussa orkesterilla oli teknisiä ongelmia, jotka aiheuttivat suunnattoman botnejyrinän joka hautasi jotain muuta alleen, mutta kieroa kyllä sekin kuulosti lähinnä hyvältä… Eri elementtien selkiytyminen äänipuolen korjaantuessa ei kuitenkaan verottanut raskautta tippaakaan. Kohtuullisen hitaana, raskaana ja täynnä yksityiskohtia tämänkään ei luultavasti pitäisi olla sitä helpointa livemusiikkia, mutta lopputulos oli kyllä vangitseva. Yksittäiset elementit eivät nousseet liikaa esille, koska niiden ympärille ei syntynyt tyhjiötä vaan kokoajan oli muutakin kiinnostavaa kuultavaa ja elementit täydensivät toisiaan. Esimerkiksi mielenkiinnolla kuuntelin rumpujen ruoskintaa kunnes äkkiä havaitsin että tässähän on kitarasoolokin menossa samaan aikaan. Ankaraa äänivallia värittivät yhtäältä tunnelmakoskettimet, toisaalta murheriffien pisarointi. Laulajan rähinäanti toi hetkittäin mieleen Deinonychusin, mutta myös hauras kliini onnistui. Kuin vetten paino ois vyörynyt yli ja yksinäisyyden kylmä syli. Kyllä minä ainakin suuntaan levyostoksille…

Silentiumilla oli paha paikka nousta lavalle Swallow the Sunin jälkeen. Kohtuullisen kunnialla siitä kuitenkin selvittiin – bändi on kasvattanut suosiotaan Turussa kovasti sitten viime näkemän, ja yleisö oli mukana raivokkaasti alusta alkaen. Sikäli hassua, ettei Silentiuminkaan mahtipontinen musiikki ole varsinaisesti riehuttavaksi tehty, ja setin alkupäähän oli vielä valittu jähmeämpää paatosta (lukuunottamatta Aikion yksinlauluksi herennyttä välispiikkiä ”jos sul Lusticon niin päätäs seinään lyö”). Kun keikan loppupuolella vasta alettiin vääntää isoa vaihdetta silmään demonipossessiosta kertovan, hallitulla kaaoksellaan keikan huippukohdaksi kulminoituneen Dark Whispersin myötä, näytti osa yleisöstä jo suorastaan nääntyneeltä. Livebändinä Silentiumin ongelma kenties onkin juuri siinä, että musiikillisesti kestää yli puoli keikkaa päästä kunnolla käyntiin. On ilo katsella livenä bändiä, joka panostaa myös ulkoiseen puoleen ja pyrkii aktiiviseen vuorovaikutukseen yleisön kanssa, mutta nyt vitsailu ja yleisönhuudatus tuntui alkuun olevan peräisin aivan eri keikalta kuin sohvan pohjalla kuunneltavaksi sopiva hitaampitempoinen yksityiskohtia vilisevä musiikki. Kuitenkin niitä rahkeita siihen liveriehakointiinkin olisi, minkä loppukeikka osoitti. Setti oli rakennettu niin, että joka toinen kappale oli uudelta levyltä ja joka toinen vanhempaa tuotantoa. Uusi laulajatar osoittautui hyvin voimakasääniseksi sopraanoksi, joka jätti bändin miespuoliset laulajat kauas taakseen ja tuntui pelkästään vahvistuvan mitä korkeammalle mentiin. Viulun rooli puolestaan oli selkeästi suurempi vanhemmissa kappaleissa, kun taas uudemmissa on erilaisia pinta- ja tilaratkaisuita eri elementtien kesken. Kun keikan parissa viimeisessä kappaleessa vasta päästiin vauhtiin, encoreiksi jätetyt parin aiemman levyn suurimmat hitit jatkoivat jytinälinjalla. Blasphemer runtattiin käyntiin jopa siihen malliin, että se kuulosti hetken aivan Kotiteollisuudelta. Viimeisenä vetäistiin viululla ah niin kipeältä kuulostava The Trooper, joka enimmäkseen saa väen kuin väen aivan pähkinöiksi, ja puristi viimeisetkin mehut irti turkulaisyleisöstä, joka sitten saattoi lähteä onnellisena koteihinsa. Silti, sanoo pieni ääni, mitä jos olisikin saanut makeaa mahan täydeltä koko keikan ja progemaalailuja vain hengähdystaukoina?