Searing Meadow, Insomnium ja Rapture
Music Bar Shadow 14.11.2003
(arvio: Leea Mäkelä)

Searing Meadow oli ehtinyt jo aloittaa settinsä siinä vaiheessa kun kompuroin paikalle - mutta vasta aloittaa, eli säästyin odottelulta ja kuulin lähes kokonaisen keikan. Ensivaikutelma narikalta lavanedustaa kohti pujotellessa oli Einherjermäisyys… Kitaroinnissa oli varsin etnisiä sävyjä, ja jokseenkin hilpeän kontrastin loi vauhko rumputykitys ja karjunta yhdistettynä siihen että kitarat veisasivat selkeästi "sinisiä punasia ruusunkukkia kasvoi kalliolla." Viihdyttävää, viihdyttävää. Lievää miinusta pitkähköistä piiseistä, sillä kesto hiukan verotti tunnelmaa. Jollekin vieressä tuli mieleen vanha Amorphis. Allekirjoittaneesta kuitenkin seuraava bändi kuulosti vielä amorfisemmalta.

Insomniumista muistaakseni olen pitänyt ennenkin. Näilläkin oli kovasti etnisen kuuloisia kitaramelodioita, mutta illan edellistä orkesteria silkoisemmassa ja soluvammassa muodossa. Rauhallisempi, amorfisen lisäksi saturninen materiaali toi mieleen myös Greyswanin, ollen kuitenkin raskaampaa. Reippaampi materiaali ei ollut niin selkeästi vertailtavissa vaan kiertyi itsensä ympärille. Eli mitäs sitä suotta vertailemaan, bändillä lienee kuitenkin jo oma sitkas kannattajajoukkonsa. Paitojakin näkyi. Laulut eivät oikein kuuluneet, mutta pääpaino taisi muutenkin olla niissä kauniissa kitaramelodioissa. Ja tämän suvannon jälkeen oli vuoro taas mäiskeellä.

Rapture kärsi huonoista soundeista. Tämä siis hyvin subjektiivinen mielipide tällaiselta barbaarilta, jolle bändi oli entuudestaan tuntematon. Konsulttiapua tarjosivat pari fania, joista toinen näki Rapturen ensimmäistä kertaa livenä ja paheksui niin ikään huonoja soundeja, toinen puolestaan riemuitsi bändin kuulostavan paljon selkeämmältä ja paremmalta kuin aiemmilla keikoillaan. Lieneekö siis tyylikeino? Mielenkiintoisen hyvin Shadow'n pikkuiselle lavalle mahtui 7 hyypiötä soittamaan ja hillumaan - vokalistit, joita oli kaksin kappalein, nimittäin harrastivat myös jälkimmäistä niin että melkein hirvitti. Päällimmäisin vaikutelma oli vahva rokkipoljento, jota satunnaisesti värittivät yksittäiset korusävelet, botnen enimmäkseen haudatessa kaiken muun alleen. Jonkun aikaa ehdin miettiä miten kolmesta kitarasta lähtee noin vähän ääntä - laulujen ja ärinän heikko kuuluvuus ei juuri yllättämnyt koska sitä riesaa oli ollut muillakin bändeillä. Neljännen piisin jälkeen puuro alkoi hiukan tolkkuuntua ja jopa selkeni loppua kohti. Kitaroiden alkaessa pikkuhiljaa erottua toisistaan ja varsinkin ylitsekäyvän tykkitempon alta, hetkin yhden kaihoisasta ujelluksesta tuli vanha Paradise Lost mieleen - tosin tuplanopeudella. Keskustelut muun väestönosan kanssa vakuuttivat siitä, että Rapture olisi parasta kuulla levyllä, jotta siitä saisi käsityksen.