DEATCHAIN / TORTURE KILLER / DAUNTLESS
Turun Klubi 11.03.2006

(Teksti: Kari Koskinen)

Jopas oli iltamat. Dauntlessin, Torture Killerin ja Deathchainin muodostama epäpyhä kolminaisuus oli saanut kansan mustat rivit liikkeelle siinä määrin innokkaasti, että rakkaan Klubimme lattioilta ei tahtonut loppuillasta löytää enää edes seisomapaikkaa. Ja mikäs siinä, sillä ammattitaitoa ja omistautumista oli siunattu esiintyjille niin, ettei paremmasta väliä.

Illan aloittanut Dauntless on omituinen pilkku kotimaisessa death/thrash-kaivossamme. Bändi on raivonnut murskaavaa mättöään jo vuosikaudet, julkaisten useita huolellisesti kasattuja ja teknisesti korkealaatuisia demoja, mutta niin vain on jäänyt sopimukset ja pitkäsoitot tekemättä. Tämä on sääli, sillä ryhmä on täydellisen studiovalmista tavaraa sekä soittonsa että kappaleidensa puolesta. Myös illan keikka sujui vankan kokemuksen voimin, sillä mitään varsinaista moitetta esiintymisestä ei tahdo keksiä. Oma häpeäni on, että poikien materiaali on minulle tuttua vain pintapuolisesti, jonka takia en jaksanut keikkaakaan liiemmin mehustella.

Torture Killer sen sijaan on tullut koluttua varsin perusteellisesti ja odottelinkin illan keikkaa kovasti. Bändi on tullut nähtyä debyyttinsä tiimoilta jo lukuisia kertoja, mutta alkuvuodesta ilmestyneen erinomaisen Swarm!-kiekon materiaalia en ollut vielä elävänä kuullut. Mielenkiintoa lisäsi myös se, että miten keikoilla herra Barnesia tuuraava Sallinen onnistuu tehtävässään, sillä Barnesin persoonallinen korina oli iskostunut mieleeni varsin tiukasti. Huolet olivat kuitenkin turhia, sillä Sallisen poika hoiteli murinansa vankalla otteella, ollen hivenen jopa Barnesia brutaalimpi. Eipä tuota silti eturivissä heiluen ehtinyt sen tarkemmin analysoimaan, sillä Torture Killerin keskitempoisesti hakkaava death metal iski yleisöstä ns. paskat pihalle. Iskua ja painetta jaeltiin selkään jatkuvalla syötöllä, joten taisipa takana jonkin sortin pittikin pyöriä.

Kappaleita heiteltiin koko lyhykäisen uran varrelta ja mieleen painuivat etenkin Swarm!:in pari melodisempaa raitaa, eli Forever Dead ja Multiple Counts Of Murder. Molempia on siunattu suorastaan saatanallisen kauniilla ja tummasävyisillä kitaramelodioilla, jotka halkoivat muuten tanakasti soivaa settiä mainiosti. Samaten debyytiltä heitetty Motivated To Kill tappoi kaikki. Kappaleen yksinkertaisen tehokkaassa kertosäkeessä sanotaan vain, että "KILL", ja joka helvetin kerta tuon kuullessani tekee mieli huutaa kurkku suikaleiksi. Keikalla efekti vain korostuu ja kun setti muutenkin motivoi kurkkua harvinaisen tehokkaasti, niin lopputahtien hiljetessä oli päreinä paitsi vanha ruotoni, myös harjaantumaton kurkkuni. Death metal on fyysistä musiikkia ja sitä Torture Killer myös toimitti. Hienoa!

Illan päättänyt Deathchain on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa taatun varmana death/thrash-legioonana, jonka keikoilla ja levyillä mennään eikä meinata. Tämä kaksi pitkäsoittoa julkaissut poppoo on nuoresta iästään huolimatta myös teknisesti niin tiukkaa pieksentää, että moni veteraani voi vain uneksia vastaavasta. Keikan seuraaminen jäi minulta tällä kertaa kuitenkin melko lailla puolitiehen, sillä Torture Killerin oli lutkuttanut energiapussini sen verran tyhjäksi, että Deathchain ei aiheuttanut minussa enää minkään sortin liikettä. Ongelma oli kuitenkin omani, ei bändin, sillä harvinaisen mallikkaasti ja liukkaasti kaverit lavalla liikehtivät. Biisejä sateli molemmilta pitkäsoitoilta ja myös bändi itse vaikutti nauttivan touhusta täysin rinnoin.

Jos nyt jotain moitetta pitää keksiä, niin kappaleiden temmot olivat ehkä liiankin hurjia, sillä herkeämätön kiivailu tuppaa muuttumaan yhdeksi tasaiseksi matoksi, josta ei enää sävyjä erota. Kontrasti Torture Killeriin oli huima, sillä Deathchain iskee virveliä yhdessä biisissään vähintäänkin yhtä usein kuin ToKi koko levyllään. Meikäläinen on moisesta normaalisti vain innoissaan, mutta tällä kertaa huomasin pällisteleväni lavaa täydellisen yhdentekevissä fiiliksissä ja poistuinkin paikalta osapuilleen keikan puolivälissä. Taakseni jäi riemumielinen ja kovaa älämölöä pitävä yleisö, joten kokonaisuutena ilta hilautui taas kerran voiton puolelle. Näitä tapahtumiahan ei yksinkertaisesti voi olla koskaan tarpeeksi, joten huomaan näin pikkukrapuloissani tätä kirjoittaessani odottavani jo seuraavia karkeloita.