MARDUK / CHTHONIC / HELLBOX
Turun Klubi 18.11.2003
(Arvio: Serpent)

Marraskuisesta äärimetallitarjonnasta ei ollut ainakaan pulaa eteläisen
Suomen keikkapaikoilla, sillä samalle viikonlopulle osui useampikin tapahtuma. Turun Klubilla tarjoilusta vastasi monipuolinen ja mielenkiintoinen trio, josta ei uupunut edes eksotiikkaa. Luvassa olikin mustempaa metallia laajalta akselilta, niin bändien kotimaiden kuin tyylinkin puolesta, vanhakantaiseta Hellboxista raivoisaan Mardukiin ja
sinfonishenkiseen Chthoniciin asti.

Box of Hell

Illan avaajaksi ja varsinaiseksi lämmittelijäksi oli valikoitunut
eräänlaista paluutaan tekevä Hellbox, joka on musiikillaan kuin myös
esiintymisellään saanut useammankin pitkätukan punttiin vipinää tai ainakin käden käymään nyrkkiä puiviin liikkeisiin. Aikaisesta
aloitusajankohdastaan johtuen allekirjoittanut onnistui kuitenkin missaamaan tämän turkulaisen vanhan koulukunnan heavy/black metal -ihmeen, mutta ainakaan sen enempää yleisö kuin bändikään ei tuntunut keikkaan pettyneeltä. Mukaan settiin oli eksynyt Darkthrone-koverina ylläriveto Graveyard Slut.

Aasian mystiikkaa

Kovin usein ei vastaan tule edes levyillä taiwanilaista metallia, saati
sitten livenä. Chthonicin astuessa lavalle luvassa olisi jossain määrin eksoottinen tapaus, niin konseptinsa puolesta, kuin jo pelkästään
kansallisuutensakin takia. Valitettavasti itse musiikki sen sijaan ei
kuulu kovinkaan erikoiseen ja vielä vähemmän hyvään kastiin.

Chthonicia ei ole suotta verrattu Cradle of Filthiin, sillä peruskaava
menee samoja linjoja pitkin. Näennäisen sinfonista, melodista,
nopeatempoista ja gootahtavan tummanpuhuvaa black metalia siis - joskaan ei aivan verrokkibändinsä mukaisilla vampyyriteemoilla. Mielenkiintoisena piirteenä bändin musiikissa kuultiin myös itämaista viulua, vaikka se hieman taustalle muihin soittimiin nähden jäikin.

Jos Chthonic onkin levyiltä kuunneltuna lähes yksitoikkoisen tylsää
b-luokan CoFia, oli live sentään hieman maittavampi. Osasyynä oli
varmastikin entuudestaan lavalla näkemätön bändi, hyvät soundit ja energinen live, joka ei jäänyt pelkäksi seisoskeluksi. Väkeä oli sunnuntai-illaksi yllättävän paljon ja vaikkei taiwanilaisbändin syna-BM kaikille
iskenytkään, oli osa yleisöstä keikassa mukana varsin hyvin.
Kuriositeettiarvon lisäksi bändillä ei kuitenkaan ollut hirveästi muuta annettavaa.

Sinikeltainen panssaridivisioona

Illan päätähti ja luonnollisesti monelle ylipäätään syy paikalle
saapumisen oli ruotsalaisbändi Marduk. Kymmenen tietämillä keikkansa
aloittanut orkesteri sai iän mukana tuomaa arvostusta yleisön toivottaessa
bändin tervetulleeksi runsain aplodein. Pahaenteisellä introlla alkanut
setti olikin mainiota alkusoittoa tasaisen laadukkaalle keikalle.

Ensimmäisenä korviin iski helvetillisen hyvä ja repivä, mutta selkeä
kitarasoundi, joka oli kuin mittatilaustyönä tehty. Miltei vastaaviin
ylisanoihin oli taivuttava myös napakoiden rumpusoundien sekä Mortuusin
ilkeäsävyisen ja karun rääkynän kohdalla. Jos itse live-esiintyminen
olikin tylsää ja innotonta seisoskelua ja tavanomaista moshaamista, oli
siinä oma energinen fiiliksensä ja viimeistään kappaletarjonta pisti luun
kurkkuun.

Biisejä kuultiinkn laajalta aikaväliltä, mikä osoittautui hyväksi
ratkaisuksi. Vanhimmillaan kuultiin materiaalia peräti ekalta levyltä ja
toisesta ääripäästä löytyi tietysti viimeisimmän julkaisun kipaleita.
Paljon mahtui veisuja myös matkan varrelta ja niin sanottuja hittibiisejä
tuli Mardukin ehkä vahvimmalta kaudelta, Opus Nocturne ja
Heaven Shall Burn... -ajalta.

Kuten Mardukin kohdalla odotettavaa on, suurin osa biiseistä oli sitä
nopeampaa tarjontaa, mutta harkittua tasapainoa osoitti myös hitaampien
raitojen löytyminen keikkasetistä. Tässä mielessä keikkaa voikin pitää,
niin soundien kuin kappalevalintojenkin myötä, eräänlaisena best of
-täysosumana. Myös yleisö tuntui keikasta nauttivan ja kun ottaa huomioon viikonpäivän, sunnuntain, väkeä oli paikalla todella runsaasti.

Vaikkei Marduk ole vuosiin kuulunut varsinaisiin kestosuosikkeihini, on
pakko myöntää, että tämä oli väkevä näyttö eräältä 90-luvun
vahvimmalta ruotsalaiselta black metal -bändiltä. Kokemistani Marduk-keikoista tämä marraskuinen saavutus olikin luultavasti se rautaisin.

Epilogi

Kaikkiaan ilta oli hyvin onnistunut ja tasapainoinen, vaikka Hellboxin
allekirjoittanut onnistuikin missaamaan. Jostain syystä jopa Taiwanin
ihme tuntui livenä selvästi levyä paremmalta ja basistissakin oli
silmäniloa äijäyleisölle. Positiivisinta oli kuitenkin itse pääesiintyjän
voimakas satsaus keikkaan ja kun vielä soundipolitiikkakin tuntui olevan
kohdallaan, ei annista kehtaa valittaa.