AMON AMARTH, DEEP RED, INSOMNIUM
S-Osis 05.05.2001
(arvio: Serpent)

 

Jälleen kerran oli paikallinen metalliverstas, WCH ry., päättänyt järjestää todellisen metallikabareen toukokuisen illan ohjelmaksi. Alasimena toimi tuttuun tapaan S-Osiksen synkkä alttari ja työkaluina illan riitissä (ex-)joensuulainen Insomnium, pääkaupunkiseudun Deep Red sekä sinikeltaisen naapurimaan Amon Amarth. Keikkajärjestys oli loogisesti tuntemattomammasta bändistä isompaan päin, jotenka illan avasi Insomnium.

Insomnium
Enemmän tai vähemmän turkulaistunut ja unettomuutta poteva Insomnium oli entuudestaan tuttu tapaus vain parin vuoden takaisen demon perusteella. Bändin tyylin ollessa lähinnä ruotsalaista melodista ("death") metallia á la In Flames ja Dark Tranquillity osasin sentään odottaa jotain illan keikalta, vaikken yhtään biisiä luonnollisesti tunnistanutkaan tutuksi. Kyseinen tunnelmallinen metallityyli luonnollisesti vaatii hyvät soundit, jotta kitaramelodioista saisi jotain irti ja tämä oli kuuntelijoiden iloksi (tai miten vaan) onnistuttu myöskin järjestämään. Etenkin basarit jytisivät hyvin, eikä muutenkaan mitään moittimista soundipuolella ollut kun ottaa kuitenkin huomioon klubin ei-niin-loistavan akustiikan ja epähifistiset laitteet.

Myös bändin live-meno oli ihan hyvää, vaikkei nyt mitään raivokasta heilumista, päänpyöritystä tai pokoamista nähtykään. Toisaalta, eipä se tämänkaltaiseen melodiseen tunnelmametalliin juuri sopisikaan. Laulu oli sellaista melko tyypillistä, vaikkakin ihan hyvää puoliörinää eli varsinaiselle death metal -osastolle ei silläkään puolella varsinaisesti poikettu vaan särmäkkyys oli juuri sopivaa tämän tyylin metallisointiin. Insomnium oli biisiensä ja tyylinsä puolesta kaiken kaikkiaan oiva valinta Amon Amarthin lämppäriksi, joten voisin kuvitella tästä niiden saaneen irti jotain jotka myös nauttivat AA:n melodisesta menosta. Vaikken nyt itse melodisen metallin ystävä erikoisemmin olekaan, ei keikasta juuri erityistä moitittavaa löytynyt.

Deep Red
Illan moukarina toimi Helsingin kulmilta oleva Deep Red, jonka brutaaleista keikoista ovat turkulaiset saaneet nauttia parisen kertaa aiemminkin eli kyseessä oli ns. tuttua kauraa. Ensimmäisen kokopitkänsä julkaissut bändi tuntui olevan hyvässä vireessä ja vetävän ihan reippaan keikan. Tyyliltäänhän Deep Red on sellaista brutaalia ja reipastahtista death metallia, teknisyyttä kuitenkaan unohtamatta. Etenkin Dying Fetus/Cannibal Corpse/insert-your-favorite-brutal-death metal-band here -fanit löytänevät Syvän Punaisen menosta sen päätä heiluttavan elementin helposti, mutta veikkasinpa, että melodisemman metallin tai syntikkablackin ystävät hirveästi innostuvat moisesta lahtauksesta.

Itse keikka oli reipasta mätkettä kuten odottaa saattoi. Soundipuoli oli tälläkin osastolla ihan kunnossa, vaikka kitarat olivatkin ehkä hieman liian tummat ja virvelin paukkeesta tuli lähinnä mieleen Sarviksen muoviämpärit. Toisaalta muovinen virvelisoundi taas kuulostaa selvemmältä nopean paahdon keskeltä, mutta jotenkin siitä kuitenkin puuttuu se muna, mitä soundi olisi ehkä kaivannut. Deep Redin soitto oli, kuten demoillakin, pääasiassa raskasta, mutta teknisiäkin kohtia löytyy ja Morbid Angelit ovat taatusti tarkkaan ja useasti kuunneltu läpi. Live oli noin yleisesti ihan OK, mutta tietysti enemmän päänheilutusta ja riehumista olisi voinut olla. Rajoitteensa tietysti tässäkin muodostaa S-Osiksen pienehkö lava.

Kokonaisuutena ihan katsomisen arvoinen keikka, vaikkei nyt mitään uutta ja ennennäkemätöntä ollutkaan, etenkään jos Deep Redin on aiemmin nähnyt livenä meluamassa. Positiivinen yllätys keikan loppupuolella oli Slayer-koveri vierailevalla tähdellä. Laulupuolta avustamassa oli WCH:n romupajallakin vaikuttava Heleniuksen Jussi, joka tunnetaan myös muutamista paikallisista bändeistä ja projekteista, sekä aktiivisesta metallijournourastaan. Reippaalla tahdilla eteenpäin siis rymisteli loistavan Seasons in the Abyss -levyn saatanan kova avausraita, War Ensemble. Kuten Slayerin tapaisissa bändeissä on aina ongelmana, ei tämäkään koverointi ollut alkuperäisen tasoinen, mutta eittämättä yritystä oli ja vierailevan laulajan käyttö toi mukaan vähän lisäväriä. Tietysti jos lyriikat olisivat kokonaan olleet hallussa, olisi koveri voinut olla parempi (ongelma johon allekirjoittanutkin on Slayer-koverin kohdalla sortunut...), mutta harvoinpa sitä täydellistä biisiä enää voi paremmaksi pistää. Konklusion: jos Deep Red on jäänyt näkemättä livenä ja brutaali-DM iskee kuin vasara päähän, on DR sekä levyltä että livenä kokeilun arvoinen. Tunnelmoitsijat ja goottivampyyrit sen sijaan jättäkööt väliin.

Amon Amarth
Illan päätyövälineeksi ja Mjöllnir'iksi oli haalittu siis melodisesti, mutta aggressiivisesti viikinkimetallia veivaava ruotsalainen Amon Amarth. Tämä Aasojen nimeen vannova kvintetti oli myös allekirjoittaneen odotuslistalla illan ehdoton ykkönen ja onkin niitä harvoja poikkeuksia ruotsalaisessa melometallissa siinä mielessä, että useimmat näistä tämän tyylin bändeistä lähinnä tympivät. Liekö sitten lyriikat vai hieman eri tyyliset riffit jotka vetävät puoleensa vai ei, mutta kovat odotukset oli bändin livestä kolmen kuullun täyspitkän ja yhden mcd:n perusteella.

Bändi aloitti räväkästi ja lähti työhönsä reippain ottein biisillä uusimmalta levyltään, The Crusherilta (ellen nyt ole amnesian valtaan joutunut). Bändin live-tyyli kävi heti selväksi kaikille katsojille ja kuuntelijoille: kyse ei ollut mistään pehmeästä tunnelmoinnista tai misantrooppisesta tuhnutuksesta, vaan aggressiivisesta metallisoinnista. Ruotsin pitkätukat pistivät hien lentämään ja nappasivat yleisön siinä sivussa mukaan aggressiivisella menollaan ja tukka heilui pitkästä aikaa S-Osiksenkin lavalla miesmäiseen malliin. Soundipuolellakaan ei oltu lähdetty pelleilemään, vaan kitarasoundit olivat melko vahvat ja raskaat, mutta kuitenkin sopivan selkeät bändin melodisimmillekin riffeille. AA:nkin kohdalla rumpusoundit jytisivät hyvin, joten tekniikka oli kunnossa tämänkin bändin kohdalla. AA:n vokaalit olivat (kuten kaikki levyjä kuulleet tietävät) paikoitellen örinää, paikoitellen blackmetallihtava rääkynää, joka toimi myös laulajan vahvan äänen ansiosta erittäin hyvin. Laulaja oli muutenkin aidon viikingin näköinen ison punaisen partansa kanssa ja Mjöllnir olisi sopinut tämän miekkosen kouraan enemmän kuin hyvin.

Biisivalikoima oli jotakuinkin kaikilta levyiltä valkattu mielestäni, vaikka varma en ole vaikka joku mcd:nkin biisi olisi mukana ollut. Jossain kohtaa tuntui siltä, että kitarasoundit olisivat voineet olla kirkkaammatkin, mutta eivät ne todellakaan näinkään huonot olleet, vaan ahjo pysyi kuumana koko keikan ajan. Bändin reippaasta ja toimivasta ulosannista johtuen myös yleisö oli hyvin mukana koko keikan ajan ja olikin vähän sellainen fiilis, että nämä kaksi ruokkivat toistensa riehumista hyvin symbioottisesti. Keikka oli ehdottomasti yksi parhaista ja energisimmistä pitkään aikaan ja suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan Amon Amarthin livenä, mikäli suinkin mahdollista. Myös bändin levytarjontaa voi suositella ainakin niille, jotka ovat kiinnostuneita tahi innostuneita viikinkiaiheista ja aggressiivisesta, vaikkakin omaleimaisella tavallaan melodisesta metallista.

The end?
Loppusanoiksi voin todeta, että tämä oli WCH:n järjestämistä keikoista tähän asti parhaasta päästä ja suurin kiitos tästä kuuluu luonnollisesti Ruotsin viikinkisotureille. Myöskään lämppärit eivät pettäneet ja vaikka itse pidinkin Deep Redistä enemmmän, niin myös Insomnium sopi hyvin keikan yleiseen menoon ja Amon Amarthin lämppäriksi paremmin kuin Deep Red. Toisaalta, mitä vitun väliä yhteensopivuudella jos pitää bändeistä ja keikkafiilis on hyvä.

Keikka-arvostelun kirjoittamista ryydittivät Arckanum "Fran Marder" ja Hellhammer "Apocalyptic Raids 1990 A.D."