KATATONIA & Watch Me Fall
Säätämö 02.06.2001
(arvio: Timo Huhtala)

 

Tänään oli se päivä, Katatonia-niminen yhtye esittäisi viimeinkin kauniin melankolisia ja ahdistavia kappaleitaan Suomen maaperällä. Kun lähdimme matkaan kohti illan tapahtumanpaikkaa, Turun Säätämöä, tunsin että jokin asia oli vinossa, vaikka aurinko paistoi iloisesti pilvettömältä taivaalta, ja oli odottava, hyvä tunnelma ja ainakaan vielä ei ollut tullut keikan peruuntumisuutista tai huhua, taannoinen Tavastian keikkahan suureksi pettymykseksi peruttiin. Automatkalla kuuntelimme At The Drive-Iniä, Morbid Angelia ja tietenkin Katatoniaa, Tonight`s Decisionia ja Last Fair Deal Gone Downia. Kun aloimme lähestyä Turkua sää muuttui aurinkoisesta kesäpäivästä yhä uhkaavammaksi ja synkemmäksi, kuin pesunkestäväksi syys-sadepäiväksi. Kun kuuntelimme Katatoniaa ja satoi, silloin ymmärsin mikä oli tuntunut olevan väärässä; täytyihän tänään sataa ja olla synkkää, täydellinen asetelma virittyäkseen illan tunnelmaan, Katatonian keikkaan.

Kunnon turistien tyyliin jonkun tovin ympäri Turun katuja sompailtuamme kyllästyimme sokkona suunnistamiseen ja kysyimme tietä Säätämölle paikallisilta; "No ensinnäkin teiän pitää päästä tois puol jokkee...". Vihdoin löysimme oikealle kadulle ja tarkkasilmäinen kaverini takapenkiltä bongasi pienen pienen Säätämö-kyltin eräältä sisäpihalta, onneksemme saimme auton parkkiin aivan klubin eteen, loistavaa.

Kun astuimme Säätämön ovesta sisään ja kapusimme portaat ylös toiseen kerrokseen huomasin paikalla olevan jo runsaasti tummiin pukeutuneita ihmisiä, esiintymislavan takaseinään oltiin juuri ripustamassa suurta Katatonia-kangasta. Heti ensi silmäyksellä Säätämö vaikutti asialliselta keikkapaikalta, juuri sopivalta Katatonian keikkaa varten, sopivan intiimin kokoinen, tarpeeksi pieni saavuttamaan yhtyeen kappaleiden tarvitseman intiimin tunnelman. Lavan edessä oli aidattu "tanssilattia" parketteineen, sivustalla baaritiski, miksauspöydän takana ja toisella sivustalla sohvia ja tuoleja pöytineen. Kaiken lisäksi portaiden yläpäässä ennen salia oli erillinen "chill-out" huone, jossa sopi lepuuttaa korviaan ja hengähtää sopivan hetken tullen.

Juomia siemailtuamme, tupakkaa poltettuamme ja aikamme chill-outissa hengailtuamme kuulimme meteliä salin puolelta, Katatonian lämmittelybändinä soittava suomalainen Watch Me Fall aloittaisi soiton tuota pikaa. Riensimme seuraamaan yhtyeen esiintymistä.

Watch Me Fall soitti perisuomalaisen kuuloisen melometallisetin, pitkiä ja mahtipontisia kappaleita syntsalla höystettynä. Muutaman biisin jälkeen lava meni täysin pimeäksi lavavalaistuksen sulakkeen poksahtaessa, yhtye hoiti homman mallikkaasti kotiin soittamalla pilkkopimeällä lavalla biisin loppuun ja aloitti vielä seuraavankin pimeyden yhä vallitessa. Pian valot saatiin takaisin toimintaan ja bändi heitti yhden Hypocrisyn coverinkin sisältäneen settinsä loppuun ja poistui lavalta puolen tunnin soiton jälkeen yleisön antaessa kiitoksensa kovaäänisin suosionosoituksin.

Watch Me Fallin jälkeen oli aika käydä ulkona sateessa hieman hengähtämässä. Kun palasimme sisään klubille salissa oli odottava tunnelma, illan mittaan paikalle oli kerääntynyt runsaasti väkeä, koko sali oli aivan tupaten täynnä, tosin liikkumavaraa jäi kaikille kuitenkin runsaasti. Kun näin Andersin ja kumppaneiden astelevan lavalle, täytyy myöntää että hengitykseni salpautui ja vatsassani lenteli perhosia, ennen kuin yhtäkään sointua oli kuulunut skobeista, niin paljon olin odottanut tätä hetkeä.

Aloitusbiisin Don`t Tell A Soulin lähtiessä soimaan kylmät väreet lähtivät juoksemaan selkäpiissäni, ja vielä kun seuraavana biisinä oli Nerve suoraan putkeen aloitusbiisin kanssa soitettuna en voinut muuta kuin hehkutella tilannetta ystävien kanssa, mielestäni alku oli hyvin vakuuttava.

Hittiputki jatkui suht tasapuolisesti kolmen viimeisimmän albumin tiimoilla, pääpainon kuitenkin ollessa luonnollisesti Last Fair Deal Gone Downin materiaalissa. Soundit olivat varsin hyvät, bändi soitti mukavasti yhteen, vaikka ehkä muutama kohta menikin hieman tahmeasti, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt. Norrmanin veljekset rytmittivät kappaleita kotoisasti vierekkäin soittaen, Andersin kitarassa oli pelottavan aavemainen, katatoniamainen delay, varsinkin feedbackit vinkuivat karmivasti. Daniel Liljekvistin fillit eivät jääneet studioon, hän eläytyi soittoonsa antaumuksella ja eli biisien mukana voimakkaasti.

Mikä tärkeintä, keikalla vallitsi maaginen tunnelma, yhtye onnistui luomaan Säätämölle ainutlaatuisen olotilan, eriskummallisen sellaisen, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin millään keikalla kokenut. Eturivin "pittiä" lukuunottamatta yleisö seurasi sielunmaisemiensa musiikiksi ruumillistajaa rauhallisesti, päät nuokkuen tahdin mukaan, toiset hymyissä suin, toiset ehkä tippa silmäkulmassa, itse en välillä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Toistuvasti vajosin kappaleiden synnyttämiin ajatuksiin kunnes taas heräsin Säätämöltä. Täysin hymytön ja vähäpuheinen Jonas loi ahdistuneen näköisiä katseita kattoon, välillä hän taputti kädellään rytmiä reiteensä, biisi toisensa jälkeen mykistynyt yleisö repesi äänekkäisiin aplodeihin sekä vihellys- ja huutomyrskyihin, välillä jopa kesken biisiä, ja Jonas kiitteli nöyrästi. Aika ajoin minun täytyi oikein pudistella päätäni.

Kaikki biisit toimivat livenä erityisen hyvin, joka ikinen niistä synnytti nimenomaan paljon tunteita, joka on mielestäni Katatonian musiikissa hyvin oleellinen seikka. Muutaman kliimaksikohdan mainitakseni täytyy nimetä erityisesti Nerve sekä Deadhouse, I Am Nothing, Tonight`s Music, For My Demons, Sweet Nurse sekä ennenkaikkea COLD WAYS, joka setin viimeisenä kappaleena räjäytti tajuntani. Jonaksen laulutaitojen yhä kehittyessä vanhemmat biisit kuulostavat entistäkin paremmilta, Cold Ways:kin kuulosti kuin suoraan viimeisimmälta albumilta repäistyltä, siis aivan tuoreelta. Biisin loppuhehkutus-säkeen soidessa hiukseni nousivat kirjaimellisesti pystyyn! Kappaleen jälkeen yhtye poistui lavalta katsomon jäädessä haukkomaan henkeään. Tuntui kuin keikka ei olisi loppunut koskaan, aika pysähtyi, mutta silti se loppui liian aikaisin. Meteli ja aplodit kutsuivat muusikot kuitenkin vielä takaisin lavalle ja he vetivät hihastaan yllätyskortin; Endtimen vanhalta Brave Murder Day- levyltä. Anders oli oikeassa arvatessaan yleisön varmaankin tuntevan biisin. Saimme kuulla Jonaksen murina-laulua, sieltähän se lähti mallikkaasti! Tästähän väki vasta hullaantuikin, yhtyettä anottiin vielä toisenkin kerran takaisin lavalle, ehkäpä sitkeän kymmenen minuutin ajan ja tunnottomien kämmenten verran, mutta turhaan, ei kuuleman mukaan ollut enempää raitoja treenattuna. Sääli, olisin voinut kuunnella vaikka toisen mokoman kappaleita lisää.

Aluksi pelkäsin että miten voisin olla objektiivinen kirjoittaessa arvostelua ehkäpä elämäni tärkeimmän yhtyeen ensiesiintymisestä kotimaassani, mutta pelkäsin turhaan. Sain mitä olin tullut Turkuun hakemaankin, saavutin sen sanoinkuvaamattoman karmaisevan fiiliksen jonka Katatonian musiikki minussa aina herättää. Jäimme tosin kaipaamaan muutamaa biisiä kuten esimerkiksi Strainedia, Sulfuria tai The Future Of Speechia, mutta niitä ja muita biisejä sitten hoilattiin oikein urakalla c-kasetin säestyksellä ajaessamme kosteita maanteitä kotiinpäin auringon tehdessä hiljalleen nousuaan Suomen uljaan kesäyön aamu-usvaan.