RAGNAROCK III
S-Osis 02-03.03.2001
(arvio: Serpent)

 

DAY ONE

Maaliskuun ensimmäisten päivien saatossa päätti Turun oma elävän metallimusiikin yhdistys WCH ry järjestää vuoden ensimmäisen Ragnarock-tapahtuman, joka järjestyksessään oli kaiken kaikkiaan kolmas Ragnarock-nimellä järjestettävä underground-metallitapahtuma. Tällä kertaa Ragnarock oli kaksipäiväinen ja bändien määrääkin oli tiputettu aiemmista tapahtumista vähän järkevämmälle tasolle ja perjantain sisällöstä vastasikin poikkeuksellisesti neljä bändiä. Määrä oli aikatauluun nähden sopiva ja ilmeisesti aikataulussa myös pysyttiin.

Searing Meadow
Keikan aloitti minulle entuudestaan tuntematon bändi nimeltään Searing Meadow. Vaikka paikallinen bändi onkin, en ollut ikinä bändiä aiemmin livenä nähnyt tahi muuten kuullut, joten minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -odotuksia ei myöskään bändistä ollut. Hyvin äkkiä kuitenkin selvisi, ettei bändi ollut ihan meikäläisen heiniä. Tyylillisesti bändistä tuli lähinnä mieleen Eternal Tears of Sorrow eli bändi soitti sellaista jonkin verran melodista ja tunnelmallista raskasmetallia. Mihinkään death tai dark metal -kastiin ei bändiä silti voi lähteä lokeroimaan, sillä kyse oli kuitenkin paljon rauhallisemmasta ja kevyemmästä metelöinnistä. Laulu oli tyyliltään lähinnä ihan kohtalaista örinää, vaikkei todellakaan mitään brutaalia DM-korahtelua ollutkaan, jota välillä täydensi ajoittainen rääkyminen. Bändin tyyli vaikutti olevan kauttaaltaan "puoli-agressiivinen" eli yritystä jonkinlaiseen vihaisenkuuloiseen esitykseen kyllä oli, mutta siihen yrittämiseen se sitten jäikin. Live-puolella bändillä ei ollut mitään erityistä tarjottavaa, vaan bändi tuntui keskittyvän lähinnä musiikilliseen ulosantiin ja ainakin allekirjoittaneelle bändi jätti vähän mitäänsanomattoman olon taas yhdestä melodisesta tusinabändistä. Myöskään bändin ulkonäkö, mikäli nyt siihen tulee puuttua ylipäätään, oli varsin epämetallisen ja mieleenpainumattoman näköinen ja nämä kaverit olisivat yhtä hyvin voineet soittaa vaikka jossain brittipop-bändissä. En bändiä voi perustellusti huonoksikaan haukkua, mutta en myöskään kehua, sillä sen verran tusinalta tuo korvaani kuulosti. Keskitasoa, mutta kai tätä jollekin EToS-fanille voisi suositella.

+ oli sentään metallia
- tylsä
- epäomaperäinen
- vaisu live-esitys

Velcra
Toisena lavalle tepasteli toinen tuntemattomuus, Velcra, joka lienee kotoisin jostain pääkaupunkiseudulta. Minulle oli virheellisesti vihjailtu, että kyse olisi jonkin sortin goottituhrutuksesta, mutta kyseinen huhu oli totaalista palturia. Velcra todellakin aloitti hyvin agressiivisesti neljän jäsenen voimin ja hieman epätyypillisesti tämän metallityypin edustajaksi mikrofonin ääressä oli melko äänekäs naisenalku. Keikka alkoi napakasti agressiivisella metallibiisillä, josta ensimmäisenä kuitenkin mieleen tuli vähän vanhempi Faith No More, johtuen ehkä bändin käyttämistä syntikoista ja riffeistä. Naislaulu taas kuulosti välillä joltain epämääräiseltä rapilta ja vuoroin taas vihamieliseltä huudolta. Ääni sinänsä muijalla oli OK, koska se oli kuuluva ja ihan hyvä, mutta itseeni ei vain tällaiset naislaulut vetoa. Naisen möykkäämistä täydensi välillä myös mieskitaristin (vai -basistin?) laulanta, vaikkakin kokonaisuutena sitä taisi olla melko vähän. Etenkin naislaulajan rap-/asennemetallimainen tökkivä laulanta kävi vähän ärsyttämään, mutta eittämättä se tähän musiikkin kävi paremmin kuin vaikkapa Opera IX:n Cadaverian tapaiset vokaalit. Paikoitellen bändin syntikoista tuli mieleen industrial-vaikutteet kun taas välillä mieleen tuli lähinnä joku Rage Against the Machinen tapainen asennerapmetalli, joka ei kyllä meikäläiseen kolahda vittuakaan. Näistä huonoistakin puolista huolimatta Velcran esitys oli tusinametallibändiä parempi esitys ja varmaan ihan kokeilemisen arvoinen bändi jos keskivertometallikeikkoja on läpeensä täynnä. Live-puoli oli bändillä muutenkin kunnossa, sillä laulajatar - joka ei ollut edes paskemman näköinen - ainakin riehui lavalla enemmän kuin keskivertoisesti metallibändit yhteensä. Ihan ok keikka kaiken kaikkiaan.

+ aggressiivinen
+ hyvä live-esiintyminen
- rap-vokaalit
- laulut liian kovalla

Horna
Lappeenrannan rienaajajoukkio Horna manasi yleisön eteen perjantain kolmantena esiintyjänä aloittamalla tyylikkäällä Havohej -rip-off introllaan, joka ainakin allekirjoittanutta miellytti raa'an ulosantinsa puolesta. Introsta keikka lähtikin käyntiin vauhdikkaasti minulle tuntemattomalla biisillä, eikä ihme, sillä kyseessä oli bändin uudempaa tuotantoa nimeltään Black Metal Sodomy. Yleisö oli heti innolla mukana, eikä ihme, sillä Ragnan perjantaipäivän yleisö koostui pääasiassa teini-ikäisistä mustatukista. Kuitenkin kummaa fiilistä antoi se, että lavan edustalla tapahtui muutakin kuin allekirjoittaneen edustamaa tylsännäköistä seisomista. Livenä Horna pisti tuttuun tapaansa jonkin verran riehakasta esiintymistä ja rienaavia huutoja, joten keikkamielessä bändi tuskin jätti fanejaan tylsäksi. Soundit vain eivät oikein olleet bändille sopivat, sillä kitarasoundit olivat jotenkin liian tummat ja niistä ei saanut niin hyvin seuraa kuin olisi voinut toivoa. Tämä tummuus toisaalta vaivasi lähinnä vain matalalta soitettuja riffejä, mutta vaivasi kuitenkin. Laulu taas oli tuttuun tapaan hyvää, mutta hyppi ehkä hieman liian pinnalle, ei kuitenkaan häiritsevästi. Kokonaisuutena Hornan keikka oli varsin tyypillinen keikka bändille - ainakin katsojan kannalta - eikä mitään ihmeempiä yllätyksiä ollut, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Ainoa ihmetystä herättänyt seikka oli keikan loppupuolella soittama tunnelmallinen, melankoliamelodinen ja hyvin ei-hornamainen biisi, joka ei kyllä allekirjoittaneeseen kolahtanut. Muuten ihan hyvä keikka kuitenkin.

+ hyvä live & keikka
+ intro
- liian tummat soundit

Watch Me Fall
Illan headlineriksi oli valittu myöskin paikallinen metalliakti Watch Me Fall, joka oli palannut live-areenalle yli vuoden tauon jälkeen ja tämä olikin bändin nykyisen kokoonpanon ensimmäinen keikka. Itse olin viimeksi nähnyt bändin livenä varmaan parisen vuotta sitten, joten bändin nykytilasta ei meikäläisellä ollutkaan minkäänlaista tietoa. Aiemman kokemukseni mukaan en vain bändistä välittänyt, koska silloin bändi soittikin jotain melodista tunnelmointimetallia tai ainakin jotain sinne päin. Keikka kuitenkin lähti hyvin käyntiin ja yleisö otti bändin omakseen heti alkumetreiltä pitäen, eikä suinkaan syyttä, sillä kyllä bändi tuntui oman alueensa hyvin hallitsevan. Musiikillisesti bändin tyyli on melodista ja tunnelmallista, mutta raskasta koskettimilla väritettyä metallia, josta vappu on kaukana. Laulupuolesta vastasi pätevä kaveri, Insomniumissakin vaikuttava Niilo. Tyyliltään laulu oli sellaista puoliörinää, joka sopi bändin tyyliin hyvin. Välillä taas laulu ehtyi hetkeksi jopa kuiskaukseksi kun bändin metallinen aggressio vaihtui synkän hiljaiseen tunnelmointiin kliineillä kitaroilla. Syntikat värittivät biisejä hienosti ja etenkin tietyissä kohdissa loivat hyvän ilmapiirin biisien ympärille. Toisaalta välillä biisit menivät mielestäni vähän liiankin pehmoiksi ja tunnelmallisiksi, sillä jotkut kohdat biiseissä olivat näitä ns. sytkärikohtauksia. Vertailukohtana tulisi mieleen ehkä vähän uudempi Sentenced, mutta raskaammin ja hitaammin eli mielestäni paremmin. Bändin live-puoli tuntui olevan myös kunnossa, sillä tukka heilui lavalla kuten kunnon metallibändillä konsanaan. Myöskin soundit olivat hyvät ja etenkin rumpusoundit ovat kehumisen arvoisia. Tuplabasarit ja tomit erottuivat hyvin ja kuuluivat jykevästi, mutta vastaavasti jotkin pellit, etenkin china, otti korviin melko vittumaisesti välillä. Kokonaisuutena hyvä re-debytointikeikka ja tsekkaamisen bändi varmasti vastaisuudessakin.

+ hyvät soundit, etenkin rummuissa
+ hyvä live-ote
- jotkut kohdat liian tunnelmallisia liveen

DAY TWO

Lauantaina raahauduin keikalle hieman perjantaita aikaisemmin, jotta ehtisin näkemään ekan bändin heti alusta asti. Aluksi hämmensi S-Osiksen vähä ihmismäärä, joka tuntui olevan vain puolet perjantain määrästä. Ei ihme, sillä moni perjantai-illan bm-nuorista oli jäänyt pois keikalta. Ironista, sillä lauantaille kaavailtu Insomnium oli joutunut keikkansa perumaan ja tilalle oli valkattu Loimaan "BM-ihme", Emissary, josta sujuvasti päästäänkin illan ensimmäiseen bändiin.

Emissary
Sarjassamme bändejä joihin ei liittynyt minkäänlaisia positiivisia odotuksia, vaan ennakkokäsitys oli jo päättäänyt puolestani, etten pitäisi kyseisestä bändistä. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla? Tai oikeassa, kuten tämä kerta osasi vaistoistani kertoa. Itse asiassa bändi oli sen verran huono, että tekisi mieleni lopettaa tähän siitä kirjoittaminen, mutta koska jokainen bändi on oikeutettu saamaan hellä kohteluni, jaan heillekin vähän ystävällisiä sanojani. Bändistä olin saanut käsityksen, että se olisi ehtaa suomalaista norja-blackmetallia vaikutteinaan Dimmu Borgir ja Covenant, mutta olin väärässä. Kyseessä olikin black metalliksi luultua ruotsalaista melometallia pienehköillä BM-vaikutteilla, joista selvin oli vokalistin laulutyyli. Tyyli tuntui olevan voihkittu jo suosituiksi havaituilta bändeiltä kuiten Cradle of Filth, mutta ilman teknistä onnistumista eli rääkykiljuna tuntui jäävän pahasti puolitiehen. Tätä "täydensi" ajoittainen kliini, puhevokalisointi joka oli yksinkertaisesti mitäänsanomatonta. Live-esiintymispuolella bändillä ei ollut mitään annettavaa, ellei tahattomasti koomista hermostunutta liikehdintää sellaiseksi lasketa. Laulaja poltteli hermostuneen näköisesti tupakkaa kohdissa jolloin laulettavaa ei ollut ja seuraili kuin sivusta muiden soittajien toimintaa. Muut soittajat taas tuijottelivat intensiivisesti soittimiaan välttääkseen monituhatpäisen yleisön pistävän katseen. En tiedä oliko bändin suosioon vaikutusta sillä, että bändin keski-ikä oli ulkonäöstä päätellen lähempänä 18:aa kuin 20:tä, mutta bändin keikka oli oiva sekoitus tylsää ja huonoa. Musiikin ollessa välillä jonkin verran nopeaa ja välillä keskitempoista mitäänsanomatonta ruotsimetallia ei voi kuin ihmetellä miten jaksoin seurata bändiä edes sen puoli keikkaa minkä bändiä tapitin. Kuin pisteenä i:n päälle, bändin kitarat eivät oikein tahtoneet pysyä vireessä ja niitä bändi saikin virittää biisien väliajaoilla yleisön viihdyttämiseksi. Yllättävää kyllä, yleisö ei oikein ollut mukana riehumassa tai katsomassa bändiä, paria onnetonta lukuun ottamatta. Rehellisesti sanoen tämän bändin kohdalla parasta oli keikan loppuminen.

+ keikan loppuminen
- tylsä, epäomaperäinen ja huono
- epävireessä
- huono laulaja
- mitäänsanomat live-puoli

Draconia
Illan toisena aktina soitti entuudestaan tuttu, paikallisen metalliskenen edustaja Draconia, joka on jo saavuttanut jonkinlaisen tunnettuvuuden paikallisen metalliväenkin keskuudessa. Tyyliltään tämä nelihenkinen porukka esittää jotakuinkin melodista ja aggressiivista dark metallia tai jotain sinne päin ainakin, bändin lyriikoista kun en tiedä mitä edustavat. Välillä biisien energisyys vaihtui tunnelmalliseen, jopa melankoliseen melodiseen kohtaan luoden näin synkempää fiilistä biisien kokonaisilmeeseen. Bändin yleisote oli kuitenkin energinen ja live-fiilistäkin tuntui löytyvän, jopa ajoittaisen moshauksen muodossa, eikä keikasta tullut mieleen mikään teiniangstin ilmaisu goottituherruksen muodossa. Laulu oli pääosin korkeamman puoleista rääkynää, vaikkei nyt ihan CoF-linjalle mentykään. Paikoitellen vokalisti ilmaisi suullisia taipumuksiaan myös mörinäpätkillä, jotka kuulostivatkin hyviltä ja toimivalta, suoraan sanoen paljon paremmilta kuin bändin laulanta noin muuten. Myös soundit olivat kohdillaan, etenkin rumpujen osalta, jotka kuulostivat todella jämäriltä ja voimakkailta. Ainoastaan virvelin muoviämpärisoundi ei miellyttänyt, mutta rumpalin mukaan sekin oli tarkoituksenmukaista, jotta nopeat kohdat kuulostaisivat selvemmiltä. Niin tai näin, minä pidän jämäkämmästä soundista enemmän. Keikan huipennus, ainakin omalla tavallaan, oli lopetus Manowarin mainioon koverbiisiin "Hail and Kill". Bändin rinnalle nousi lavalle tätä biisiä varten myös paikallinen metalliskenepäällikkö ja -organisaattori J. Helenius Primitive-bändistä antamaan rujoa käsittelyään Manowarin herkälle ja tunnelmalliselle metalliluritukselle. Asennetta tälle biisille kyllä löytyi, kuten myös fiilistä, mutta itse en Manowarin hevilauluun tottuneena välittänyt hirveämmin tästä tulkinnasta, sillä Heleniuksen ääni ei ihan taivu manowarmaisiin falsetteihin. Toisaalta biisi myös kokonaisuutena soljui eteenpäin myös hieman turhan verkkaisesti. Kelvollinen tulkinta kuitenkin, joka otti myös yleisöä mukaansa. Pätevä keikka, joka ei ehtinyt ainakaan meikäläistä tympäännyttää. Tiedä sitten oliko mainiolla Velkopopovické-oluella jotain tekemistä asian kanssa vai ei.

+ hyvä live-ote
+ Manowar-koveri
+ helvetin hyvät basari- ja tomisoundit
- virvelisoundi

Violet Halo
Jostain kehä-3:n sisuksista ilmeisesti lavalle hyökkäsi myös aiemmin Kainin Lapset ja Violet Vortex -nimillä tunnettu bändi, jonka nykyinen nimi oli siis Violet Halo. Tämän bändin muistelisin nähneeni aiemminkin Turussa, Ragnarok 2:ssa, ja silloinkaan tämä bändi ei liiemmin innostanut. Yritin lähteä kuitenkin tabula rasa -periaattella liikkeelle ja seurata bändiä kuin kuka vain keskivertopuusilmä. Aika puusilmä ilmeisesti olinkin kun tätä bändiä katsoin, ainakin näin jälkiviisaasti todeten, sillä bändi ei tarjonnut minulle mitään erikoista tai edes mitään miellyttävää, vaan nopeatempoista ja energistä ruotsimelodiametallia. Laulu oli korkealta väännettyä rääkynää sekopäisen oloiselta laulajalta, josta parhaiten jäi mieleen vitun pitkä letti ja typerän näköinen hyppely. Äänestä en pitänyt, mutta kai se jollekin kelpaa. Musiikillisesti bändi oli jotenkin lajilleen tyypillisen oloista eikä tarjonnut todellakaan mitään uutta tai erikoista. Ehkä bändistä olisi saanut enemmän irti jos olisin ko. metallityypin innokas fani. Vaan kun en ole, niin en bändin keikasta myöskään mitään erikoisempaa saanut irti. Rumpusoundit sen sijaan loistivat tämänkin bändin aikana, ja jos se oli parasta mitä bändistä jäi mieleen, niin ei hyvä heilu. Hieman epätyypillisenä ratkaisuna bändillä oli lavalla peräti kolme kitaristia basistin, laulajan ja rumpalin lisäksi. Miksi vitussa näin mahtoi olla, en todellakaan tiedä, mutta kolmannen kitaran olemassaolo jäi mysteeriksi, sillä bändin musiikki ei tuntunut sitä tarvitsevan eikä tämä kitara liiemmin erottuvan. Ehkä ketään kitaristeista vain ei ole kehdattu potkia pois missään vaiheessa. Ulkonäöllisesti bändi oli yhdistelmä hippeyttä ja ammattikoulun autopuolta, mutta tokkopa sillä nyt mitään merkitystä on. Eihän koiraa karvoihin ole katsominen, eihän? Olihan tämä bändi toki parempi joka suhteessa kuin Emissary, mutta se ei vielä riitä kehusanoihin.

Yearning
Illan viimeiseksi tapaukseksi ja headlineriksi oli valittu riihimäkeläinen Yearning. Sarjassamme bändejä, joiden keikalta en odottanut mitään - tai ehkä vielä vähemmän. Asiaa ei parantanut ennen keikan aloittamista tehty soundcheck, jonka takia bändiä joutui vielä erikseen venailemaan normaalia kauemmin koska bändillä oli omat rummut mukana. Pitkähkön odottelun jälkeen keikka lähti käyntiin jopa yllättävänkin energisesti. Pääosin bändi oli tunnelmointitavaraa, kuten muistelinkin, eikä melankoliatunnelmien hakeminen oikein siinä vaiheessa iltaa liiemmin lämpimiä tunteita bändiä kohtaan herätellyt. Silloin tällöin joku nopeampi pyrähdys herätti koomasta hereille, mutta takaisin vaivuttiin äkkiä, sillä bändi sopi tämän viikonlopun keikkapakettiin yhtä hyvin kuin mansikkahillo kaljaan. Taustalta kuului jostain myös jotain syntikkaa, mutta se tuntui olevan aivan liian hiljaa, että siitä olisi jotain selvääkin saanut. Laulupuoli taas tuntui olevan ns. hirvilaulua sekä muuten vaan kliiniä laulantaa, joka ei oloa liiemmin kohentanut. Joskus jopa ihan kohtalainen puoliörinä onnistui piristämään, mutta vähemmistön sijassa se örinä oli tässäkin bändissä. Sen sijaan bändin rumpali tuntui olevan todella pätevä ja soitteli mielenkiintoisen kuuloisia komppeja ja fillejä. Pistääkin vain miettimään, että mitä noinkin taidokas rumpali tekee moisessa bändissä. Toisaalta, eipä se ensimmäinen kerta ole kun tilanne on näin. Keikan loppupuolella syntikatkin alkoivat kuulua, mutta mitä vittua se mitään lohdutti kun bändin tavara oli sellaista sunnuntai-itsarintekijätavaraa, josta itsesääli ja angsti pursui esiin tuutin täydeltä. Tällainen materiaali ei mielestäni todellakaan sovi keikoille, mutta tämähän on toki vain minun mielipide. Toisaalta, asiassa voi nähdä valoisankin puolen: kyse ei kuitenkaan ollut mistään Emissarystä.

+ hyvä rumpali!
- laulu
- syntikat
- tylsä live - tylsiä biisejä

Summa summarum:
Kaiken kaikkiaan lauantai oli bändillisesti selvästi tylsempi päivä ja se näkyi myös kävijämäärässä, sillä pe oli väkeä reilusti enemmän. Varmasti suurin osasyy oli kuitenin Horna ja enpä ihmettelisi vaikka Watch Me Fall'kin olisi perjantain kävijämäärään vaikuttanut. Ihan hyvä keikkaviikonloppuhan tuo oli, mutta oli valitettavaa että perjantai ja lauantai eivät oikein bänditarjonan puolesta olleet tasapainossa keskenään. Tällä kertaa kuitenkin bändejä oli sopiva määrä ja jopa aikataulukin piti melkein paikkaansa. Tästä on ilmeisesti hyvä jatkaa seuraavalla WCH-keikalla.